JOULUOSTOKSILLA

Töitten jälkeen piipahdin terminaalin lähellä olevaan automarkettiin, vähän niin kuin jouluostoksille. Enhän mää muille joululahjoja osta kun itselleni. Mutta onhan sekin joulushoppailua. Toki ajattelin samalla ostaa olutta, ihan vaan sen veran, että maantiepölyt huuhdon alas kurkustani.

Siinä ihmisvilinässä näin tutut kasvot. En vaan muistanut, mistä ne on tutut. Katsoin tarkemmin ja huomasin tuijottavani pappia. Ei perkele mun tuttavapiiriin kuulu yhtään pappia. Olin varmaan erehtynyt kasvoista.

Äkkiä pastori tervehtii mua tuttavallisesti: -Terve Ipe, ei olla nähty pitkään aikaan... Mää yritän peittää tietämättömyyteni ja tervehdin. Yritän jopa liueta paikalta ihan vaan joulukiireisiin vedoten.
Pastori tarttuu mua olkapäähän: -Etkö veljeni muista minua? Olen Petteri!
Katson uudestaan pappia. Ohuen parran ja valkoisten liperien kätköistä paljastuu todellakin alakoulun luokkatoveri Petteri!

"-Petteri perkele!"
"-Ei kun minä palvelen sitä toista puolta..."

Teki mieli sanoo, että ota toi naamiaispuku pois yltäsi, mutta hänen olemuksensa uhkui syvää rauhallisuutta. Olin juuri kysymässä jotain tyyliin "mitä äijälle kuuluu" tai muuta yhtä mautonta, kun Petteri alkoi kertomaan kuulumisiaan kysymättäkin.

No sellanen hölöttäjä se oli jo koulussa, aina äänessä.

Varmaan puolituntia Petteri piti yksinpuhelua kertoen opiskeluistaan, työstään ja blaa blaa blaa... Mun mielessä pyöri muistikuvat lapsuudesta, kun opeteltiin yhdessä polttaan tupakkia ja maistettiin jostain kaupasta varastettua keskikaljaa.

Petteri kertoi juuri jostain rippikouluoppilaastaan joka oli ihan äsken sairastunut johonkin vakavaan sairauteen ja joutunut lopettamaan sen takia rippikoulun kesken...
Mulla iski karmea takauma lapsuudestamme, enkä tiennyt itkisinkö vai nauraisinko muistolle. En ainakaan voinut ääneen nauraa, kun toinen kertoo sairaasta nuoresta, jota en edes tunne.
Puristin huulet yhteen ja purin hampaat tiukasti kiinni! Nyt ei saa nauraa!
Tahtomattani aloin hytkyä naurusta ja kun yritin estää naurua, niin kyyneleet kihosivat silmiini.

Siinä mää sitten hytkyin itku silmässä papin edessä! Todella noloa! Koska mua nauratti se muisto lapsuudestamme, eikä surettanut yhtään se sairastunut nuori.

Petteri halasi mua ja oli kauheen myötätuntoinen. Kehukin mua vielä, kun oon niin aidosti huolissaan nykynuorisosta...

Mun on pakko kertoo teille se takauma, joka tän tilanteen aiheutti. Lapsena itkinkin tän tapauksen vuoksi, nyt vaan enempi nauratti ja Petteri-pastorin syleilyssä muisto näkyi silmieni edessä elokuvana uudestaan ja uudestaan:

Oltiin alakoulussa jotain 5-6 luokalla liikuntatunnilla uimassa. Uinnin jälkeen saunottiin ja lähdettiin pukuhuoneeseen. Petteri oli mennyt ennen muita pukuhuoneeseen ja varastanut, lainannut, varastanut... No ainakin luvatta ottanut mun repusta mun lempiviivottimen.
Viivoitin oli sellainen meijeriltä saatu mainosviivotin. Siinä luki alun perin; MAITO ON AITOA MAITOA. Mää itte omin pikku kätösin raaputin linkkuveitsellä siitä kirjaimia pois, niin siinä luki; MA TO  N AI     MA TOA!
Joka tapauksessa Petterillä oli tämä viivotin kädessään, kun tultiin pukuhuoneeseen. Petteri pysäytti joka pojan ovella, mittasi diddelidoon mun viivottimella ja huusi tuloksen isoon ääneen. Kun kaikkien diddelidoot oli mitattu, Petteri laittoi viivottimen oman miehuutensa alle ja kävi esittelemässä tulosta kaikille.
Olihan se isompi kun meillä muilla. Oltiin siinä iässä. Petterillä kasvoi jo orastavaa sammalta käpyjen ympärillä, meidän muiden vehkeet oli saavuttaneet vasta sen ensimmäisen kehitysasteen; pissi seisaaltaan.
No tän esittelykierroksen jälkeen Petteri toi viivottimen mulle takaisin. Mää en halunnut koskee siihen, koska kaikkien luokan poikien diddelidoot oli lepäilleet sen päällä mitattavina. Miten mä voisin sitä enää käyttää koulussa?
Heitin roskiin koko viivoittimen.

Tätä miettiessäni hytkyin pastorin syleilyssä ja mieleeni hiipi ajatus Petteri-pastorista rippikoululeirillä esittelemässä viivotin-temppujaan pojille saunassa...

Riuhtaisin itseni irti halailuista, toivotin papille päivänjatkoja sanomalla; -Muista ottaa rippileirille oma viivoitin mukaan! Ja häivyin koko kaupasta.

KESÄLOMA OSA-2

Kerroinkin jo tuossa Ruottin reissustani hieman, ja nyt kerron lisää lomareissustani.

Siis olin törmännyt Tukholmassa poikaporukkaan, jotka veivät minut huvilalleen nauttimaan lomasta ja alkoholista. Ainut uutuus lomaseurassani oli tapa nauttia kesästä nakuna tämän poikajoukon kanssa.

Huonosti nukutun yön jälkeen alkoi toinen lomapäivä. En uskaltanut yöllä nukkua, kun pelkäsin miesten vievän neitsyyteni homopornossa yön aikana.
Aamupalan jälkeen lähdimme uimaan, kuten talon tapoihin kuului, menimme Aatamin puvussa. Aloin pikkuhiljaa nauttia tästä alastomuudesta. Säästäähän siinä isonrahan, kun ei tarvi pestä vaatteita?

Rantaan oli rakennettu uimahyppytorni, josta hyppelimme järveen. Oltiin jonkun aikaa pidetty hauskaa, kun pojat kysyi multa, uskallanko hypätä jalat edellä veteen?
En oikeen ymmärtänyt kysymystä. Joskus sillon lapsena hypittiin jalat edellä, kun ei uskallettu hypätä pää edellä. Kyllä mää voin hypätä tosta noin 5-metri korkuselta ponkulta ihan mitenpäin vaan.
Pojat kehu, että oon "cool killar" jos hyppään jalat edellä.

Mää en muuta tarvinnut. Kiipesin torniin ja juoksin ponkasutelineen alusta loppun asti. Hyppäsin vielä oikeen korkealle, ja alastulossa suoristi vartalon tikkusuoraksi.
Varmaan saan tyylipisteitä hypystäni.

Vettä sanotaan pehmeäksi laskeutumisalustaksi, vaan pintajännitys tekee sen kovaksi alustaksi.
Miettikää mun diddelidoota kasseineen lepattamassa vapaana alassyöksyssä, ja iskeytymistä kovaan veden pintaan.

Se oli kuin norsu olis potkaissut munille, kun sukelsin läpi veden. Vittu mikä tuska!

Mulla oli vaan kiire pintaan, että saisin taas keuhkot täyteen ilmaa ja ulvoisin lisää tuskasta.

Pojat tuli rantaveteen mua vastaan lonkeropullon kanssa. He kielsivät nousemasta vedestä. Vedenpaineen ja ilmanpaineen ero saa kuulemma pallini vaan entistä tuskaisempaan tilaan...

Makoilin rantavedessä aaltojen huuhtoessa kipeitä kassejani ja nautin lonkeroani, kun pojat alkoi ehdotella seuraavaa "urheilulajia"!

Kyseessä olis Benji-hyppy heidän tornistaan. Siinä kun humala nousi yli kivun, niin lupasin kokeilla. Pallit punaisena ja turvoksissa marssin poikien perässä benji-areenalle.
Pihan perältä löytyi iso henkilönostin, johon oli kiinnitetty paksu kumiköysi.

Ei muuta, kun ukko nilkoista kiinni köyteen ja nosturilla ylös...

Oon aikasemmin välttäny nämä Benji-hypyt, kun oon vedonnut taskussa oleviin tavaroihin, kännykkään, lompakkoon ja avainnippuuni. Nyt en voinut taskuihin vedota.

Olihan se aikamoinen loikka tyhjyyteen. Parhaiten tai pahiten jäi hypystä mieleen se kohta, kun suunta alaspäin muuttuikin äkkiä suunnaksi ylöspäin. Siinä oma diddelidoo läppäsi mua poskelle.

Perkele on tuo keskivartalo turvonnu iänmyötä niin, etten oo diddelidootani nähny ku rippikoulussa viimeksi. Nyt se tekee yllätysvierailun kasvoille niin, etten mää kerkee kattomaan.

Se siitä lomareissusta. Saatan vielä jonkun jutun kirjottaa tästä reissusta, vaan tämä tällä kertaa.